Luonnoksia: Buenos Airesin historia, tango, ..
Kaminiitton kotisivu (vielä ainakin toistaiseksi)Saa lainata ja muutenkin käyttää vapaasti, kunhan EI mainitse lähdettä
Lähteinä mm. 1) Todo Tango, 2) Tango! S. Collier & al.(ISBN 0- 500-01671-2, 3) Tango and the Political Economy of Passion M. E. Savigliano (ISBN 0- 8133- 1638-3), 4) Buenosaires (matkaopas) (ISBN 0-395-80969-X, 5) Historia de Iberia Viaja 04 (ISBN 1699-7913)
Buenos Aires vuosilukuina
1516 Juan de Solis löytää joen suun, intiaanit söivät hänet
1526 Sebastian Caboto purjehti Rio de la Plata jokea ylös Paraguayn tasalle
1536 Pedro de Mendoza perusti siirtokunnan La Bocan kohdalle
1537 Mendoza kuolee kuppaan kotimatkalla
1541 Buenos Aires tyhjennetään ja jätetään intiaaneille
1580 Juan de Garay perustaa siirtokunnan uudestaan Plaza de Mayon kohdalle
1680 5000 asukasta ja ensimmäinen kivitalo
1700-luku salakauppa. orjakauppa, karjankasvatus
1796 Napoleonin sodat, Englanti katkaisi meritiet Eurooppaan
1806 Englantilaiset valloittavat BA:n ja kärsivät myöhemmin tappion
1810 Napoleon hyökkää Espanjaan, Itsenäisyysjulistus
1820 (-luku) Bernandino Rivadavia BA:n kuvernöörinä
1833 Intiaanien tuhoaminen (3 v sota), Englanti valloitti Falkland-saaret
1829 -1852 Juan Manuel de Rosas diktaattorina
1852 Justo José de Urquiza BA:n kuvernööriksi
1862 Bartolome Mitre Argentiinan ensimmäinen presidentti
1876 Viimeinen suuri intiaanihyökkäys, puhdistustoimet, laiva jäähdyttämöllä
1880 Union Civita puolue, yritti vallankumousta 1890
1890 presidentti Hipolito Yriguyen
1910 presidentti Roque Sáenz Peña, itsenäisyyden 100-v juhlat
1916 vapaat vaalit, Yriguyen uudelleen presidentiksi
1919 "La Seman Trágica", oikeistoterrori, yleislakko
1922 lampaankasvattajien lakko muserrettiin verisesti
1930 kenraali José Uribu otti vallan ja valvoi tulevia presidenttejä
1942 presidentti Ramón Castillo, jonka kenraalijuntta syrjäytti 1943
1943 Perón työministeriksi, myöh. myös sotaministeri ja varapresidentti
1945 Perón palaa vankilasta ja ottaa vallan sekä avioituu Evitan kanssa
1946 presidentti Perón
1955 Perón pakeni Espanjaan
Buenos Aires historia
Tango kaupungin alkutaival - "Nälkämaan valloitus"
Tutkimusmatkoja Espanjan kruunun laskuun tehnyt portugalilainen Juan de Solis lienee ensimmäinen, jonka silmien eteen avautuivat v. 1516 nykyisen Rio de la Platan etelänpuoleinen, mutainen rantatörmä, jolla nykyään sijaitsee Buenos Airesin miljoonakaupunki. Hän nousi maihin veneellä, johon otti mukaansa vain kuusi miestä. Se oli virhe. Guarandí intiaanit ottivat heidät epäystävällisesti vastaan tappamalla koko porukan ja kronikan mukaan syömällä heidät. Laivaan jääneet eivät voineet muuta kuin seurata katseella tapahtumaa. Kyseinen intiaaniheimo oli vaellellut alueella paimentolaisina jo satoja vuosia ja se osoittautui hyvin yhteistyökyvyttömäksi kumppaniksi myöhemminkin. Siksi se tapettiinkin aikaa myös lähes sukupuuttoon.
Sebastian Caboto tunkeutui 1526 nyt Rio de Solis nimellä tunnettua jokea ylös aina nykyisen Paraguayn tasalle ja onnistui saamaan vähän ystävällisemmiltä guaraní intiaaneilta joitain metallihelyjä mukaansa. Hän antoi joelle nimen Hopeajoki - Rio de la Plata. Caboto oli varma, että oli löytänyt rikkaan alueen. Hän kiirehti takaisin Espanjaan, mutta jätti löytönsä varmistukseksi "Spiritus Sanctí" -puulinnoitukseen vartiomiehistön. Ei aikaakaan kun intiaanit hyökkäsivät heiveröiseen linnakkeeseen, polttivat sen ja lahtasivat miehistön.
Kun oli nähty Francisco Pizzarron Perusta tuomat aarteet saaden kultakuumeen huippunsa, niin Caboton vakuuttelu ja todisteet saivat kuninkaan perustamaan tutkimusretkikunnan, jonka johtoon tuli Don Pedro de Mendoza. Huhujen mukaan tämä oli tehnyt omaisuutensa osallistumalla Rooman ryöstöön, Sacco di Roma (1529). Hän oli aristokraatti, aikansa monitoimimies ja osoittautui sairastavan kuppaa. Lähteestä riippuen retkikunnan suuruus oli 1200 - 1600 miestä ja laivoja oli 11 - 14. Verrattakoon, Cortés valloitti Meksikon noin 500 miehellä.
Kuninkaan käskyn mukaan piti vallata ja asuttaa Rio de Soliksen alueet ja tunkeutua Etelämerelle asti (Tyyni valtameri). Hankituista aarteista kuudesosa piti toimittaa kuninkaalle ja loput jakaa päälliköiden ja miehistön kesken. Alipäällikköinään Pedrolla oli mm. sukulaisensa Diego (veli) ja Gonzalo (?) sekä lisäksi Juan de Ayolas, Juan de Salazar, Francisco Ruiz Galán, Martínez de Irala ja sotatoimipäällikkönä Juan de Osorio, joka viimemainittu merimatkalla teloitettiin syytettynä värin perustein varojen kavalluksesta.
Mendozan laivasto lähti liikkeelle 24.8.1535 Andalusiasta Sanlúcar de Barramedan satamasta ja saapui 2.2.1936 nykyisen Rio de la Platan eteläiselle rannalle. Maihinnousupaikka rakennettiin nykyisen La Bocan kaupunginosan kohdalle ja paikka sai nimekkeen Nuestra Señora Santa Maria de Buen Aire. Buenos Aires sain nimensä ehkä kahdesta syystä. Maihinnousun yhteydessä joku päällikkö totesi, että onpa täällä kaunis ilma. Todennäköisemmin nimi johtuu siitä, että Mendoza halusi kunnioittaa merimiesten sevillalaista suojeluspyhimystä la Virgen de Buen Aire (hyvän ilman neitsyt).
Vaikeudet alkavat
Alkuasukkaat olivat aluksi rauhallisia, mutta käänsivät tulijoille jonkin ajan kuluttua selkänsä eli eivät suostuneet toimittamaan heille elintarvikkeita eikä yhteenotoiltakaan vältytty. Mendoza lähetti heinäkuussa veljensä Diegon 40 miehen keralla kurittamaan intiaaneja ja hakemaan muonaa. He eivät palanneet retkeltään ja siirtokunnassa alkoi pikku hiljaa nälänhätä.
Mukana ollut baijerilainen Ulrich Schmidel kirjoittaa päiväkirjassaan: ".. alueella ei ollut jäljellä yhtään rottaa, hiirtä, käärmettä tai muuta ötökkää. Kaikki oli syöty kuten jalkineet ja nahkavyöt - kaikki." Sitten alettiin syömään nälkään kuolleita maanmiehiä. Schmidel kertoo tapauksen, jossa kaksi espanjalaista hirtettiin hevosvarkaudesta syytettyinä. Seuraavana aamuna heistä roikkui jäljellä enää lähinnä päät, muut osat oli leikelty yön aikana ruuaksi.
Tilanne Buenos Airesissa oli erään onnistuneen huolto-operaation vuoksi hieman parempi ja Pedro de Mendoza päätti palata Espanjaan tietäen olevansa syfiliksen vuoksi kuoleman vakavasti sairaana. Hän lähti 22.4.1937, mutta matkalla hän kuoli 23.7.1537 ja hänet haudattiin mereen.
Ylävirtaan suuntautuvien tutkimusretkien aikana perustettiin Candelarian ja myöhemmin (15.8.1537) Asuncionin kaupungit. Koska uskottiin, että intiaanit olisivat jo koko lailla rauhoittuneet, niin Candelariasta Juan de Ayolan johdolla tehtiin retki Charcaksen alueelle. Arvio osoittautui vääräksi ja intiaanit tappoivat Ayolan miehineen. Kostoretkellä Irala poltti roviolla kasapäin intiaaneja ja palasi sen jälkeen Buenos Airesiin jättäen kuitenkin miehityksen Ascuncioniin, missä oli tarjolla ruokaa (vihanneksia ja riistaa).
Vuoden 1539 aikana tilanne Buenos Airesissa paheni ja heinäkuussa 1541 Buenos Aires lopullisesti tyhjennettiin. Väki siirtyi Asuncioniin, missä myös oli paljon yhteistyöhalukkaita guaraní heimon naisia.
Buenos Airesin uusi perustaminen
Vuonna 1580 Juan de Garay lähti Asuncionista 40 miehen ja tuntemattoman määrän naisia kanssa alavirtaan ja perustivat siirtokunnan nykyisen Plaza de Mayon kohdalle. Koska ruokaa saatiin Asuncionista, voitiin intiaanit jättää toistaiseksi rauhaan ja keskittyä siirtokunnan rakentamiseen (vallitukset, kirkko ja asunnot).
Ensimmäiseen 100.an vuoteen BA oli vain pieni hökkelikylä yksinäisellä suolla. Espanjalaissyntyisille siirtolaisille (spaniardit) alue ei tarjonnut juuri mitään. Toiveet hopeasta valuivat hukkaan eikä hankalia guarandí-intiaaneja pystytty hätistämään pois maanviljelykseen sopivilta alueilta. Nämä vaeltelivat ja metsästelivät pampalla mielensä mukaan ja ahdistelivat eurooppalaisia maahantunkeutujia. Vuonna 1680 BA:ssa oli 5000 asukasta ja silloin rakennettiin sinne ensimmäinen kivitalo.
Kruunun silmissä BA oli huomattavasti vähempiarvoisempi kuin Córdoba ja Tucumán. BA oli vähäisin lenkki siinä ketjussa joka ulottui Peruun. Siellä oli rikkaita kaivoksia, ruokaa, muuleja ja vaatteita.
BA:lla ei ollut ensimmäisen 200 vuoden aikana vapaakauppaoikeutta. Tekosyynä oli se, ettei kruunu pystynyt suojelemaan sitä merirosvoilta. Siten Espanjasta sinne tulevat tavarat toimitettiin ensin laivalla Panamaan, muuleilla vuorten yli Tyynelle valtamerelle, sieltä laivoilla Limaan ja sieltä härkävankkureilla tuhansia kilometrejä vuorten yli Rio de Platan alueelle. Siten esimerkiksi villavaatteet BA:ssa olivat 10 kertaa kalliimpia kuin Espanjassa. Kaikista teollisista tuotteista oli akuutti pula (saippua, öljy, naulat, aseet jne.)
Siirtomaayhteisöjä hallitsivat ne, jotka olivat syntyneet Espanjassa tai sitten Uudessa Maailmassa espanjalaisista vanhemmista syntyneet valkoiset kreolit (criollos) eli spanjardit. Maaseutukaupungeissa (-taajamissa) nämä pitivät jyrkkää luokkaeroa sekaverisiin mestitseihin (mestizos), jotka toimivat käsityöläisinä ja muina työläisinä. BA oli jonkin verran tasa-arvoisempi, koska siirtokuntaan oli Garayn mukana tullut lähes pelkästään mestitsejä ja vain ani harva espanjalaissyntyinen nainen oli ollut mukana perustamassa BA:a uudestaan. Sen lisäksi espanjalaisperäiset käsityöläiset sekoittuivat helpommin mestistityöntekijöihin.
Guaraní ja guarandí intiaanit usein katkaisivat Perun ja Rio de la Platan välisen kulkureitin ja siten BA eli varsin eritettyä elämää emämaastaan. Lisäksi nykyisen Etelä-Chilen alueella asuvat araucani-intiaanit alkoivat työntyä espanjalaisten valtaamille alueille. Nämä pamppaksen villihevosia hallinnoivat intiaanit tämän tästä tuhosivat huonosti varustettuja espanjalaisia siirtokuntia.
Salakauppa ja muu toimeentulo
Emämaan kohtuuttomien määräysten vuoksi 1700-luvulla BA:sta kehittyi salakaupan keskus. Kruunu yritti kaikin tavoin estää tätä, mutta porteñot (buenosairesilaiset, sataman asukkaat) olivat aina askeleen edellä. Varsinkin Portugalin 1680 Rio de la Platan pohjoisrannalle perustama Colonia del Sacramento tarjosi pysyvän jalasijan salakuljetukselle.
BA:sta tuli myös orjakaupan keskus. Aitaukset, missä orjia myytiin, sijaitsivat nykyisen Retiro aseman kohdalla. Orjia pidettiin varsin epähygieenisissä oloissa, mistä syystä kulkutaudit aika ajoin raivosivat kaupungissa. Orjakauppaa siedettiin sen hyvän kannattavuuden vuoksi. Alimpana yhteiskuntaluokkana vapautettujen orjien osuus 1800-luvulla väestöstä oli yli 25 %.
Todellinen onnenpotku oli karjankasvatus tai paremminkin pamppalla vapaana vaeltavat karjalaumat. Nahalla oli kova kysyntä jatkuvia sotia käyvässä Euroopassa. Aluksi eläimestä otettiin talteen vain nahka ja lihat jätettiin mätänemään. Se oli haaskaeläinten juhla-aikaa. Karjanmetsästäjien (vaquerias) määrä vähitellen väheni, kun muutamat espanjalaissuvut kahmivat valtavia maa-alueita nimiinsä ja perustivat karjatilojaan (estancias) ja samalla kaikkinainen muukin valta siirtyi näiden sukujen käsiin.
Muulien kasvattamisessa ei ollut samaa glamouria kuin karjankasvatuksessa, mutta se oli lähes yhtä kannattavaa. BA:n liejuisilla kaduilla 1750-luvulta lähtien silkissä ja sametissa keikaileva yläluokka tarvitsi paljon ajopelejä, joten muuleille oli kysyntää.
Menetetyt sukupolvet
BA:n alkuajoista lähtien monet valkoiset olivat paenneet kaupungista maaseudulle ja sekoittuneet intiaaneihin. Tällaisia yhteiskunnan marginaaliryhmiä (la gente perdida) olivat esimerkiksi vanki- ja sotilaskarkurit sekä paenneet orjat. He kehittivät oman elämäntyylinsä pampalla teurastaen villikarjaa sekä lihan että vuotien vuoksi. He pukeutuivat omintakeisiin pussihousuihin ja veitset (facónes) olivat heidän yleistyökalunaan. Heidän naisensa (chinas) näyttelivät näissä macho-maailmoissa sivuosaa kasvattaen lapsiaan pienissä majoissa, jotka eivät juuri poikenneet intiaanien vastaavista.
Vaelteleva kiertolaisväestö oli aina ärsyttänyt BA:n viranomaisia, jotka onnistumatta yrittivät saattaa gauchoelämisen luvanvaraiseksi, sitoa heidät uusiin suurtiloihin sekä kieltää heiltä veitset. Kuten eräs englantilainen matkaaja kirjoitti: "Hukkaan ovat valuneet yritykset vakuuttaa gaucholle sivistyneemmän elämän loiston ja siunauksellisuuden puolesta."
Jesuiitat
Espanjalaisen omaisuuden suojaamiseksi BA:n tuomiokapituli vuodesta 1609 tuki guaraní intiaanien lähetystyötä organisoimalla verovapaan yhteisön, jossa vuoteen 1700 mennessä oli jo yli 50 000 intiaania kasvattaen viljaa, lampaita ja tehden musiikki-instrumentteja olosuhteissa, jotka olivat parempia kuin muilla maatiloilla. Lähetysasema kärsi orjakauppiaiden monista hyökkäyksistä, minkä vuoksi kouluttivat paikallisista intiaaneista pienen vakituisen armeijan, josta vähitellen tuli Rio de la Platan alueen suurin ja tehokkain sotilaskoneisto ja se säilytti asemansa seuraavan 100 vuoden ajan.
Kun espanjalaiset luovuttivat lähetysasemat 1750-luvulla portugalilaisille, intiaanit nousivat kapinaan puolustaakseen itseään. Vasta vuonna 1768, kun jesuiitat karkotettiin Espanjan valtakunnasta, paljastui järjestelmän heikkous: pappien poistuttua johdosta eivät intiaanit olleet valmiina muutokseen, vaan häipyivät vähin äänin viidakkoon ja lähetysasemat raunioituivat.
Varakuningas
Vähitellen kruunun oli myönnettävä, että se ei pystynyt kontrolloimaan BA:ssa tapahtuvaa salakuljetusta ja että siellä rehotti korruptio ja tehottomuus. Espanja teki vuonna1776 BA:sta Rio de la Platan varakuningaskunnan pääkaupungin. Laajimmillaan tämä vapaakauppa-alue käsitti alueet nykyisestä Boliviasta Paraguayhin sekä Uruguayn. Ensimmäinen varakuningas oli alaistensa vihaama, fanaattisen uskonnollinen ja raaka kenraali Pedro de Caballos, jota pidetään viimeisenä konqistadoorina ja joka valloitti Portugalilta Colonia del Sacramenton.
Caballos nostatti porteñojen itsetunoa julistamalla, että BA on Espanjan tärkein linnake Amerikassa ja sen kehitystä on tuettava kaikin keinoin, koska siellä joko voitetaan tai hävitään koko Etelä-Amerikka.
Kaupan kasvaessa tuoden ennen näkemätöntä varallisuutta BA alkoi kiillottaa ulkoista kuvaansa. Rakennettiin päällystettyjä katuja, sairaaloita, orpokoteja ja teattereita. Espanjalaisia ammattimiehiä alkoi virrata uuteen pääkaupunkiin ja vuoteen 1800 tultaessa BA:ssa oli jo kahdeksan kirkkoja ja yksi suuri tuomiokirkko.
Omahyväiset englantilaiset matkustelijat (vakoilijat?) eivät kuitenkaan olleet kovin otettuja parannuksista, vaan kirjoittivat mm: "BA on kaukaa mereltä katsottuna vaikuttava näky. Julkiset rakennukset ja kirkkojen kupolit antavat tiettyä loistokkuutta, mikä katoaa tultaessa lähelle. "
BA oli kuuluisa surkeasta saniteettitilanteestaan. Samaa jokea käytettiin sekä vedenotto- ja pesupaikkana että nahkaverstaiden ja väestön jätevesiviemärinä. Taudit olivat hyvin yleisiä ja kadut täynnä spitaalisia ja jäniksen kokoisia rottia.
Espanja ärsytti rasittavilla uudistuksillaan ja vaurauden siivittämä itseluottamus antoi porteñoille ajatuksen katkaista siteet emämaahan. Paikalliset kreolit näkivät kruunun hallinnon virkamiesten vain sotkevan asioita.
Kun Englanti vuonna 1796 alkaneen sodan seurauksena katkaisi meritiet emämaahan ja vuotapaalit mätänivät varastomakasiineissa, päätteli väki BA:ssa, että yhdyssiteet emämaahan eivät enää olleet toivottavia. Nykyiset BA:n kadunnimet kertovat omaa tarinaansa henkilöistä, jotka kutsuivat väkeä taistelemaan kruunua vastaan. Muut kaupungit eivät juuri yhtyneet kapinaan ja vasta 70 vuoden päästä ne tunnustivat BA:n hegemonian alueella.
Englantilaiset valtaavat BA:n
BA:n asteittainen erkaantuminen emämaastaan johtui paitsi ärsyyntymisestä kruunua kohtaan myös yleisestä maailmantilanteesta. Ranskan ja Amerikan vallankumousten sekä valistuksen tuomat ajatukset, mutta erityisesti myös englantilaisen Sir Home Pophamin heiveröiset suunnitelmat tekivät tehtävänsä.
Popham komensi brittiläistä laivasto-osastoa, joka heinäkuussa 1806 oli palaamassa Etelä-Afrikasta kotiinsa. Vastoin kaikki ohjeita ja käskyjä Popham päätti vallata BA:n. Kuten kunnon britin tulee, hänkin päätteli, että ellei muukalainen käynyt kauppaa brittien kanssa vapaaehtoisesti, niin heidät piti pakottaa siihen. Kun ylämaan pojat laivatykkien tukemana valtasivat BA:a, varakuningas pakeni Cordobaan.
Popham julisti BA:n brittiläisten kauppiaiden Uudeksi Arkadiaksi ja lähetti arvokkaalla sotasaaliilla lastattuja laivoja Lontooseen. Ruokahalu kasvoi syödessä ja Lontoo lähetti massiivisia vahvistuksia BA:iin. Mutta ennen kuin ne saapuivat perille olivat porteñot ottaneet jäljelle jääneen brittiporukan vangiksi. Brittien lippu oli hirtetty Santo Domingon kirkontorniin, missä se on vielä tänäkin päivänä. Upseerit toimitettiin kauas maaseudulle, missä he saivat kalastella ja ratsastella. Vallatuilla tykeillä ja muilla aseilla porteñot järjestivät kaupungin puolustuksen uudestaan.
Brittikenraali George Whitelocke lähti viimeiselle etapilleen Montevideosta komennossaan peräti 70 laivaa täynnä kauppatavaroita, jotka oli tarkoitus myydä BA:ssa. Heikko ja päättämätön Whitelocke oli sitä mieltä, että britit olivat joutuneet espanjalaisen salaliiton eikä kansanousun uhriksi. Kaiken lisäksi hän jätti sotilaallisen tiedustelun tekemättä. BA:ssa oltiin valmiina. Britit napattiin kapeilla kaduilla ampumalla talojen katoilta musketeilla ja heittämällä käsikranaatteja ja muuta palavaa materiaalia tunkeutujien niskaan.
Brittien tappiot olivat suuret: 400 kaatunutta, suuri joukko haavoittuneita ja 2000 joutui vangiksi. Vihollinen vetäytyi Montevideoon ja Whitelocke kutsuttiin Lontooseen, missä hän joutui sotaoikeuteen. BA:ssa vietettiin suuret voiton juhlat. Luottamus omiin kykyihin oli kova, olihan voitettu mahtava vihollinen ilman Espanjan apua. Portugalilainen vakoilija raportoi kotimaahansa: "BA on tosiasiassa jo tasavalta."
Itsenäisyysliike
Karkoitetut britit jättivät BA:iin muiston halvoista tuotteistaan ja kreolikauppiaat saivat ensi tuntumaa vapaakauppaan. Nämä kauppiaat olivat etunenässä ajamassa paikallista autonomiaa ja turvaamassa saavutetut edut perustamalla omat miliisijoukot. Siten itsenäisyysaate ei oikeastaan innostanut kaikkia yhteiskuntaluokkia.
Napoleon teki Euroopassa pikku kepposiaan. Hyökkäsi mm. 1810 Espanjaan ja teki Josef-veljestään sinne hallitsijan. Koko Etelä - ja Väli-Amerikka oli myllerrysten vallassa ja Napoleon teki kaikkensa saadakseen ne puolelleen tai ainakin taistelemaan emämaitaan vastaan. Toukokuussa saapui BA:iin tieto, että Sevillan väliaikaishallitus (junta) oli kaatunut. Huippuhetki tuli 25.5.1810 kun varakuningas ja kirkon päämies totesivat, että Plaza de Mayolle olivat ottaneet BA:n hallintaansa. He luovuttivat vallan kreolijuntalle (junta criolla), joka julisti hallitsevansa Espanjan kuninkaan nimissä, mutta jo 9.6.1810 annettiin täydellinen itsenäisyysjulistus Rio de la Platan alueen Tucumanin maakuntakaupungissa. Tämän vuoksi Argentiinassa vietetään kahta eri itsenäisyyspäivää.
BA vahvisti aktiivisesti hallintoaan ja miliisijoukkojaan eikä siten joutunut myöhempinä vuosina espanjalaisten kostotoimien kohteeksi, mitkä olivat todella verisiä esimerkiksi Venezuelassa ja Meksikossa. Argentiinassa kunnioitetaan kenraali José de San Martínia itsenäisyystaistelijana. Hän valloitti Santiagon ja Espanjan Etelä-Amerikan pääkaupungin Liman. Hän riitaantui sittemmin Simon Bolívarin kanssa, palasi takaisin BA:iin ja muutti lopulta Ranskaan Boulongeen, missä kuoli tuntemattomana 1850.
Kansalaissota
Valitettavasti minulla ei ole kovin luotettavaa materiaalia koskien vuosia 1810 -1830. Mutta tuon esiin muutamia hajanaisia kommentteja, jotka ehkä jotenkin kuvaavat tilannetta nykyisen Argentiinan alueella.
Sen jälkeen kun Rio de la Plata oli julistautunut itsenäiseksi useat muutkin nykyisen Argentiinan kaupungit osoittivat suurta halukkuutta tehdä samoin. Myöskään muita ei oikein viehättänyt BA:n alaisuuteen tuleminen. Kreolikauppiaat puolestaan näkivät nykyisen Argentiinan alueen suurena vapaakauppa-alueena ilman että se tuhoaisi alueellisia talouksia.
Porteñot kiirehtivät myös kauppasuhteiden käynnistämistä entisten vihollisten eli lähinä Englannin kanssa. He tiesivät Manchesterin tehtaat tuottivat villaisia ponchoja murto-osalla siitä mitä Tucumánin tuotteet maksoivat samoin Sheffieldin veitset polkisivat Jujuyn veitsien hinnat alas.
BA:n ja sisämaan eroa on usein selitetty unitaristien ja federalistien välisenä taisteluna. Unitaristit halusivat lujaa keskitetty hallintoa, jonka keskus olisi BA, ja federalistit halusivat säilyttää laajan paikallisen autonomian. Mutta kuten usein tapahtuu, kansalaissota teki näistä periaatteista merkityksettömiä. Käytännössä vahvat päälliköt (caudillos)ja paikalliset suurtilanomistajat kontrolloivat valtaa maakunnissa ja taistelivat BA:n valtapyrkimyksiä vastaan. Maakunnissa tavaksi tuli mestata tai hirttää viholliset kylän torilla.
BA yritti voittaa caudillot puolelleen tarjoamalla perustuslakia, mutta sen sijaan nämä marssivat pääkaupunkiin gauchoarmeijansa etunenässä ja riistivät vallan käsiinsä pakottaen porteñot hyväksymään federalismin.
Englantilaismielisen BA:n kuvernöörin Bernarino Rivadavia aikana 1820-luvun alku oli sisällissodassa kuitenkin verrattain rauhallista ja se oli itsenäisyyteen totuttelun aikaa. Kuitenkin ulkomaalaisten tarkkailijoiden mielestä kaduilla tapahtui suhteettoman paljon ratsu- ja vankkurionnettomuuksia, pienet lapset notkuivat kaduilla ja toreilla tupakkaa poltellen sekä mustien tanssiminen San Telmossa oli shokeeraavaa. Myös pantiin merkille, että BA:ssa oli yksi kahvila (café), joka tasoltaan ylitti vastaavat Lontoon ja Pariisin kahvilat, mutta satama-alue oli täynnä kapakoita ja bordelleja.
Tähän aikaan saapui maahan eri puolilta köyhää Eurooppaa nuoria ihmisiä, erityisesti irlantilaiset ja baskilaiset hakeutuivat kovaan paimentolaiselämään. Irlantilainen saattoi hankkia täällä suurtilalla ojankaivuussa kolmessa viikossa summan, jolla pystyi ostamaan 1500 lammasta. Kotimaassa oli tarjolla vain nälkää.
Itsenäisyyden alkuvuosina maanomistajat alkoivat rikastumaan, kun lihanjalostus kehittyi suolaamoiden (saladeros) yleistyessä. Teuraskarjasta ja -hevosista pystyttiin hyödyntämään kaikki osat ja kuunarit rahtasivat näitä vanhalle mantereelle.
Rivadavia yritti tehdä syvemmälle luotaavia parannuksia, mutta seurauksena, mutta kiihdytti näin vain sisällissotaa. Hän järkytti suurmaanomistajia ehdottamalla samansuuntaista demokratiaa pientilallisten kanssa, mitä Yhdysvalloissa oli. Sen lisäksi hän ärsytti papiston perustamalla kirkon kontrollin ulkopuolelle jäävän yliopiston sekä yleisen kirjaston, jossa oli varsinkin ranskalaisten ajattelijoiden teoksia.
Sisämaan väki nousi BA:a vastaan iskulauseenaan: "Uskonto tai kuolema". Seurasi muutaman vuoden sekasorron ja murhien aikaa, kunnes pahamaineinen suurmaanomistaja ja päällikkö (caudillo) Juan Manuel de Rosas (1793 - 1877) astui näyttämölle. Tämä "Rio Platan Galigula" oli kiistely hahmo. Toisten (porteños) mielestä hän oli julma ja verinen tyranni ja toiset pitivät häntä kansallissankarina. Hän oli johtanut miliisijoukkoja federalistien puolella BA:a vastaan jo itsenäisyyden alkuvuosina. Nyt kaaos oli kehittynyt niin suureksi, että oli unohdettava menneet ja kutsuttava hänet suojelemaan BA:a.
Rosas oli BA:n kuvenöörinä vuodesta 1829 alkaen, kunnes hänet 23 vuotta myöhemmin syrjäytettiin. Hän johti maakuntaa kuin omaa maatilaansa. Arvostelun hän vaiensi sensuurilla, pelottelulla ja karkotuksilla. Montevideossa vaikutti karkotetuista ajattelijoista muodostunut ryhmä nimeltään "Sukupolvi 37" (La Generación 37).
Koska Rosas oli lyönyt monet sisämaan maakuntien caudillot, niin tosiasiassa hän oli koko nykyisen Argentiinan johtaja. Vuosina 1832 - 1835 hän luopui tilapäisesti vallasta keskittyäkseen tappamaan intiaaneja porteñojen sijasta. Lahtireissub jälkeen hänet kutsuttiin takaisin pääkaupungin johtoon myöntämällä hänelle diktaattorivaltuudet. Kirkkoihin ilmestyi maalauksia, joissa oli mm. tekstejä: "Rosas, lain palauttaja", "Lunastajana Kristuksesta seuraava". Kouluja lopetettiin, kirjoja poltettiin ja karnevaaleja supistettiin. Änkyröivä virkamies sai herkästi yöaikaan salaisen poliisin (mazorca) yllätysvieraakseen ja aamulla hänet löydettiin kurkku auki leikattuna.
Rosasin hallintorakennus sijaitsi Palermo Parque'ssa ja sitä kutsuttiin nimellä Versailles criollo. Hän vaati ehdotonta silmänpalvontaa federalismin hyväksi. Kaikkien porteñojen piti kantaa punaista federalistien tunnusnauhaa, hänen vaimonsa piti esiintyä räikeänpunaisessa satiinipuvuissa ja hänen gauchoarmeijansa punaisissa ponchoissa.. jokainen virallinen asiakirja alkoi lauseella: "Kauan eläköön federaatio ja kuolema raakalaisunitaristeille."
Porteñojen oli siedettävä kiihtyviä caudillojen välisiä verisiä yhteenottoja sekä erinäisiä Englannin ja Ranskan kauppasaartoja, jotka oli suunnattu Rosaksen korkeita tulleja sekä BA:n tapulioikeuksia vastaan. Rosas aloitti Montevideon 12-vuotisen saarron, josta paikalliset käyttivät nimitystä "Rio Platan Troijan sota". Kun Englanti valloitti Malvinas/Falkland -saaret 1833, niin Rosa tyytyi vain lähettämään asiasta ankaran nootin Lontooseen.
Armeijan ylläpito ja jatkuva sotiminen tuli BA:n porvaristolle kalliiksi. Rosasin entinen armeijakomentaja Justo José de Urquiza suuntasi joukkonsa kohti BA:a ja monet porteñot yhtyivät kapinaan. Iäkäs diktaattori pakeni (1852) Englantiin, missä hän vietti loput elämästään (25 vuotta)
Argentiinan synty
Jatkuvista sodista huolimatta Rosasin aika osoitti, että BA pystyy olemaan maan pääkaupunki ja vuosikymmen tämän jälkeen maakunnat olivat kypsiä yhdistymään Argentiinan federatiiviseksi tasavallaksi, jonka ensimmäiseksi presidentiksi valittiin 1862 Bartolome Mitre. Lampaankasvatus ja maanviljelys saivat aikaan taloudellisen huippusuhdanteen. Argentiina omaksui uuskolonialistisen asemansa myymällä teollisuusmaihin raaka-aineitaan ja ostamalla niistä tarvitsemiaan teollisuustuotteita. Vakituiset höyrylaivalinjat Eurooppaan ja englantilaisten suursijoittajien varoin tehdyt rautatiet veivät merkittävästi maan taloutta eteenpäin.
Myös kulttuurin saralla piti alkaa tekemään nopeasti suurmiehiä, jo vaatimattomatkin kotimaiset hyvät huomioitiin. "Genaración 37" palasi maanpaosta Montevideosta ja kirjailijat ja historioitsijat alkoivat piirtää BA:n kahviloissa synkkää kuvaa Rosasin ajasta. Kuuluisin näistä oli Domingo Sarmiento, joka Rosasin loppuaikoina painoi härännahalle tyrannin vastaista "sanomalehteä". Sarmiento jakoi maailman kahteen osaan: sivistynyttä maailmaa edusti eurooppalainen ajattelu ja barbaareja edustivat caudillot, gauchot ja intiaanit. Hän näki edelleen maaseudulla vaikuttavat caudillot ja heidän ratsastavat gauchojoukkonsa uhaksi Argentiinan tulevaisuudelle.
Erillisillä gaucholaeilla säädeltiin heidän liikkumistaan, pukeutumistaan sekä juoma- ja syömistapojaan. Heillä piti olla aina mukanaan eräänlaiset kulkuluvat. Tuhansia passitettiin sotilaspalvelukseen rangaistuksena tämän luvan mukanaolon laiminlyömisestä. Sarmiento neuvosta presidentti Mitre käynnisti pienimuotoisia sotatoimia gachoja vastaan, nämä kun olivat "kaiken karvaisia nilviäisiä", jotka eivät kelvanneet muuhun kuin maan lannoitukseen. Melko nopeasti gauchot sosiaaliryhmänä hävisivät maasta ja he jäivät elämään enää vain runoudessa ihailtuina, vapaina luonnonlapsina.
Kirjailija José Hernandez valittaa 1870 kirjassaan Gaucho Martin Fierro: "Kuunneltaessa gauchon kertomusta, että hän on lain vainoamana, kovaa työtä tekevänä isänä ja rakastettuna aviopuolisona kaiken lisäksi vielä on rikollinen.."
Tällä välin araucani-intiaanit jatkoivat suurtilojen ahdistelua. Vielä niinkin myöhään kuin 1876 ne hyökkäsivät 250 km päässä BA:sta. Tämän jälkeen kenraali Julio Roca sai käskyn vallata intiaanien alueet ja tappaa jokainen vastaan tuleva pullikoiva intiaani ja häätää loput reservaatteihin. Onnistuneiden operaatioidensa ansiosta porteñot palkitsivat hänet myöhemmin presidenttiydellä.
BA:n kulta-aika alkaa
Ennen suurta laajentumista, vuoteen 1880 asti BA oli vain suuri kylä. Siellä oli kyllä pankkeja, tehtaita, kaasulaitos ja lennätin, mutta porteñojen tavat eivät olleet paljonkaan muuttuneet siitä, mitä ne olivat olleet ennen itsenäistymistä. Jokapäiväiseen elämään kuului pitkä siesta, valtava lounas kyytipoikana viinaa ja matea. Messussa ja kukkotappeluissa käytiin säntillisesti ja perhesiteet olivat lujat. Siirtolaisten mukana tuli uusia ideoita, ravintoloita, kahviloita, hotelleja, bordelleja sekä muutama ulkomaankielinen sanomalehtikin. Oltiin tulevan kulta-ajan kalkkiviivoilla.
Lähestyttäessä 1800-luvun loppua BA muuttui pölyisestä siirtomaakaupungista "Etelä-Amerikan Pariisiksi", kulttuuri- ja kauppakeskukseksi. Pampaksen hyödyntäminen toi ennennäkemätöntä vaurautta sekä myös siirtolaisvyöryn Euroopasta.
Pampaksen ottamisella maatalouskäyttöön oli Argentiinalle selkeästi suurempi vaikutus kuin 1800-luvun alkupuolen kansalaissodalla. Vehnän viljelyn buumia seurasivat lampaanlihan ja lopuksi pihvilihan valtavat tuotantomäärät. Pihviparoonien rikastumiselle ei ollut rajoja. Heidät saattoi lukea samaan kastiin Teksasin öljy- ja Brasilian kumimiljardöörien kansaa.
Lihan säilyminen oli ongelma, mutta 1876 otettiin käyttöön mullistava keksintö, jäähdytetty höyrylaiva. Näin pihviliha saatiin tuoreena sotia käyvän Euroopan kyltymättömille markkinoille eikä rahan tulolla ollut mitään rajoja.
Siirtolaiset tulevat
Työvoimaa tarvittiin valtavat määrät, jotta talousbuumia voitiin ylläpitää. Ennen vuotta 1880 ulkomaalaisia työläisiä ainoastaan tihkui maahan, sen jälkeen niitä hyökyi maahan. Suurin osa siirtolaisista oli pohjoisitalialaisia talonpoikia ja sitten tulivat espanjalaiset. Lähes kaikki maksoivat Atlantin ylityksensä itse ja matkustivat 3- luokassa sullottuna kannen alle ja taistellen merisairautta ja ruokamyrkytystä vastaan. Monet tulivat pennittöminä tietäen ainoastaan, että kolmen viikon työllä pystyi peittämään matkakustannukset. Uutiset nopeasta rikastumisesta levisivät noeasti.
Tulijoiden ensikosketus BA:in oli viiden vuorokauden vapaa majoitus karmeassa siirtolaishotellissa, joka oli ollut aikoinaan hevostalli ja sitten muutettu vankilaa muistuttavaksi betonikasarmiksi. Kaikki joilla vähänkin oli mahdollisuutta yrittivät hankkia majoituksen muualta. Vuosisadan vaihteessa järjestelmää parannettiin siten, että laivan saapuessa työläiset siirrettiin samana päivänä Retiron asemalle ja sieltä suoraan pampalle.
Mutta toisin kuin USA:ssa, täällä siirtolaisilla ei ollut oikeutta ostaa omaa maatilkkua. Suurtilalliset (estancieros) kieltäytyivät lohkomasta valtavia maatilojaan piittaamatta laeista, jotka kontrolloivat valtavien omaisuuksien keskittymistä. Jopa Rocan "aavikon valloitus" -ohjelma, jonka puitteissa myytiin maata enintään 40400 ha/henkilö, valui kaikkein rikkaimmille porteñoille siten, että he käyttivät tekaistuja nimiä ostajina.
Siirtolaisille sen sijaan tarjottiin 2-vuotista vuokrasopimusta pampalla, minkä jälkeen tuli lähtö siitä paikasta. Maanomistaja tarjosi siemenet ja työkalut, vuokralainen työvoimansa. Vuokralaiselämä oli kovaa ja yksinäistä. Lähimpään kaupunkiin oli yleensä matkaa noin 50 km, joten jalkapelillä sinne ei kovin usein tehnyt mieli lähteä. Koska vuokrakausi kesti vain kaksi vuotta, ei vuokralainen rakentanut pysyvää taloa, vaan asui olkimajassa lampaantaljan ajaessa oven virkaa.
Vuokralaisen ainoa sosiaalinen kontakti ulkomaailmaan saattoi olla kauppa (pulpería), joka yleensä sijaitsi jokin rautatieaseman yhteydessä. (Meksikolainen sana pulquería tarkoittaa paikkaa, missä otettaan [pulque]viinaa.) Kauppa toimi samanaikaisesti pienimuotoisena kapakkana, kukkotappeluareenana ja pelipaikkana. Alueella ei ollut teitä, mutta sieltä saattoi löytyä kirkko, koulu ja jopa lääkäri.
Ei ollut mikään ihme, että valtava osa siirtolaisista jäi tai päätyi BA:iin sekä myös muihin rannikkokaupunkeihin. Töitä mentiin tekemään monasti vain sesonkiaikaan eli kylvö- ja korjuuaikaan ja muulloin yritettiin etsiä töitä lihanpakkaamisesta, rautateiltä ja palvelualalta. Menestyneiden työläisten muodostama keskiluokka 1900-luvulla koostui kauppiaista, pankki- ja muista virkailijoista sekä pienteollisuuden harjoittajista.
Suurtilalliset olivat niitä, jotka keräsivät taloudellisen buumin tuomat voitot. He asuivat pääkaupungin linnamaisissa taloissaan ja pitivät loistohuviloita Tigressä ja Mar de Platassa. Euroopassa tulikin yleiseksi sanonta "rikas kun argentiinalainen", kun tarkoitettiin todella rikasta ihmistä.
Rikkaat suurtilalliset muodostivat 200 perheen suljetun eliittiryhmän, jonka käsissä oli tiukasti koko pankki- ja liiketoiminta sekä politiikka. He olivat kasvaneet eristyksissä, opiskelleet Euroopassa ja kosmopoliitteja. He muovasivat BA:n omien mieltymystensä mukaiseksi. Kääntöpuolella oli sitten valtava määrä köyhiä ihmisiä, joihin neekeriväestö lukeutui poikkeuksetta.
BA muutoksen kourissa
Porteñot juhlivat 100-vuotista itsenäisyyttä 1910 ollen vakuuttuneita siitä, että pihviä, vehnää ja lampaita riittää hamaan tulevaisuuteen asti. Joku kirjoitti, että "elämme loiston päiviä, paremmin kuin paljon toitotetulla Perikleen vuosisadalla ja paremmin kuin renessanssikaudella. BA oli Amerikan toiseksi suurin kaupunki heti New Yorkin jälkeen. He olivat varmoja, että pampaksen valankumous oli pääkaupungissa pysyvä olotila.
BA yritti peittää espanjalsperäisen siirtomaailmapiirin matkimalla kaikessa ranskalaisuutta. Plaza de Mayor, joka oli ollut roskainen markkinapaikka, putsattiin ja sai peitokseen vihreän nurmikon. Casa Rosada rakenttiin laajennettuna loppuun. De Garay'n 1500-luvulta peräisin oleva asemakaava hylättiin ja kadut levennettiin avenueiksi. Jakarandat reunustivat ruotsalaisesta marmorista tehtyjä kävelykatuja, joissa ranskalaistyylisissä kahviloissa voi istuskella ja puhua viisaita. Palermo Parque uudistettiin ja Avenida 9 de Junio rakennettiin samanlaiseksi kun Champs-Élysée. Retiro ja Constitución -rautatieasemat ovat kuin Lontoosta ja Liverpoolista siirrettyjä.
Sähkökäyttöiset raitiotievaunut ja taksiautot ajoivat hevoset raviradoille. Maanalainen avattiin 10 vuotta myöhemmin kuin New Yorkissa ja kun insinöörit olivat kehittäneet sellaisen asfaltin, joka ei sulanut auringonpaisteessa, saattoi ladyt ajatuttaa itseään autoillaan tasaista kyytiä pitkin bulevardeja butiquesta butiqueen. Kaupunginosat vakiinnuttivat ilmeensä ja piirteensä.
Radikalismi nostaa päätään.
Man talous ja poliittinen valta li oligarkian käsissä. Muodollinen demokratia oli järjestetty siten, että he saattoivat valita presidentin ja kongressin omasta piiristään. Asioiden hoito tapahtui korruption ja rahan voimalla.
Ensimmäinen oligarkiaa vastustava liike "La Unión Civica" perustettiin 1880. Se koostui yliopiston opiskelijoista ja opettajista sekä joistakin edistyksellisistä keskiluokan edustajista ja tehtyään epäonnistuneen vallankumousyrityksen 1890, muutti se nimekseen "La Union Civica Radical.", jonka johtoon tuli huono puhuja, ujo, sisäänpäinkääntynyt, diktatorinen ja loistava organisaattori Hipolito Urigoyen. Hänen johdollaan puolueesta tuli aikaa myöten maan valtapuolue ja ensimmäinen presidentti (1910-1914) puolueesta oli Roque Sáenz Peña. Urigoyen vaati yksinkertaisesti vain vapaita vaaleja (miehille).
Vaalivoitostaan huolimatta puolue pystyi tekemään aitoja uudistuksia lähinnä vain yliopistomaailmassa ja vanhat rakenteet yhteiskunnassa säilyivät lähes ennallaan. Syntyi lakkoja, jotka puolue murskasi. Tästä taas seurasi, että anarkistiset solut saivat entistä enemmän jalansijaa köyhälistön ja marginaaliryhmien piirissä. "Traagisella viikolla" (La Semana Trágica) 1919 oikeistolaiset ääriaktivistit riehuivat pääkaupungin slummeissa etsien "bolsekieja". Kolme vuotta myöhemmin Urigoyen määräsi armeijan hajottamaan lampaankasvattajien lakon Patagoniassa, minkä yhteydessä suoritettiin monia teloituksia.
Maailmansotien välinen aika
BA:sta tuli kultuurin osalta 1920-luvulla latinalaisen Amerikan Mekka. Kirjailijat ja runoilijat pääsivät maan maineeseen ja boheemit kerääntyivät hienostokahviloihin matkimaan viimeisiä Pariisin hullutuksia kuten kokaiinin käyttöä. Myös nudismi oli eräs sen ajan uusi villitys. Tähän aikaan osuu myös tangon kulta-aika, joka on oma juttunsa.
Lähes seniili Urigoyen valittiin vielä 1928 uudestaan presidentiksi. New Yorkin pörssiromahduksen heijastuksia ei osattu mitenkään eliminoida ja laman vaikutus iski täydellä voimalla myös Argentiinaan eikä radikaalipuolue ei pystynyt kontrolloimaan ollenkaan tilannetta.
Eurooppa eli radikaalien aatteiden ja suurten kansanjohtajien (diktaattorien) alkuaikaa. Stalin, Hitler, Mussolini ja muut pienemmät kihot olivat hyvänä esimerkkeinä siitä, miten maata voitiin tehokkaasti johtaa. Syyskuun 6. päivänä 1930 kenraali José Uriburun joukot valtasivat presidenttipalatsin (Casa Rosada) ja parin vuoden kuluttua antoi presidenttiyden konservatiivisille kannattajilleen. Valta väestö kutsui1930-lukua "kunniattomaksi vuosikymmeneksi" (la decada infame). Oligarkia jatkoi siit, mihin se oli 1890-luvulla jäänyt. Sitten vähän myöhemmin astui kuvaan eversti Juan Domingo Peron, 1930-luvun Argentiinan sotilasattasea Roomassa.
Molempien maailmansotien aikana Argentiina toimitti ruokaa kaikille sotiville osapuolille. Roberto Ortizin konservatiivinen koalitiohallitus aloitti toiminta 1938, mutta joutui kolmen vuoden kuluttua antamaan ohjat edistyksellisempänä pidetylle konservatiiville Augustín Justolle. Seuraavana vuonna tämä kuitenkin kuoli teatterissa saamaansa sairauskohtaukseen ja varapresidentti Ramón Castillon piti johtaa kausi loppuun (1944). Heinäkuussa 1943 kenraalit Arturo Rawson, P.P. Ramiréz ja Edelmiro Farrell komensivat BA:n ulkopuolella olevasta Campo de Mayon kasarmeilta parlamenttitalolle ja syrjäyttivät Castillon. Eversti Perón oli alusta lähtien tämän kaappauksen yksi tärkeimmistä suunnittelijoista ja joukkojen komentajista.
Perónin aika
Varhaisessa vaiheessa Perón nimitettiin työministeriksi ja tässä virassa hän alkoi kerätä valtaa ja suojaa vailla olevien ja ammattiliittoihin kuulumattomien työntekijöiden kannatusta. Hän käynnisti lakiuudistuksia, jotka hyödyttivät työntekijöitä, ja myöhemmin ulotti toimintansa myös sosiaalisten olojen parantamiseen. Pätevä eversti sai kenraaleilta myös sotaministerin salkun (1944) ja nimitettiin varapresidentiksi 1945, joten todellinen valta alkoi vähitellen olla hänellä.
Perón teki entistä enemmän toimia, jotka olivat työläisten mieleen. Hänestä tuli siten heidän oma caudillonsa. Kaiken lisäksi hänen seurusteli vakituisesti kuvankauniin alemmasta luokasta lähtöisin María Eva ("Evita" Duarten kanssa. Pikkukaupungin poika Perón ja entinen tanssija Evita olivat elävä esimerkki siitä, ettei tarvinnut olla syntyisin hyvästä perheestä päästäkseen huipulle. Piti olla älykkäämpi, vahvempi ja suurempi kuin muut.
Vuosi 1945 oli pariskunnan kannalta haasteellinen. Perón käynnisti toimenpiteet ammattiliittojen katto-organisaation muodostamiseksi. Hallitseva luokka katsoi karsaasti Perónin huseeraamista ja kansansuosiota sekä vaati sotilashallitusta tekemään asialle jotakin. Sotilashallitus erotti ministerinsä ja passitti tämän lähellä BA:a olevaan sotilasvankilaan pienelle saarelle.
Sotilashallitus oli laskenut väärin ja 17.101945 Perón palasi hänelle uskollisten armeijajoukkojen johdossa BA:iin ja noin 300 000 kannattajaa kokoontui Plaza de Mayolle juhlimaan. Muutamaa päivää myöhemmin vietettiin Perónin ja Evitan häitä.
Loppu